Vanha koulu ja muistot

Olin ihan äskettäin kirjan julkistamistilaisuudessa, ja tapasin siellä vanhan ystäväni Kivi Larmolan. Olemme tunteneet kouluajoista asti, piirtäneet sarjakuvia ja oppineet animaatiosta samoilla kursseilla kolme vuosikymmentä sitten. Hän vihjasi mahdollisuudesta tutustua uusiin animaattoreihin, kenties saada työkeikkaakin. No, köyhä tarttuu oljenkorsiin palkan toivossa.

Muistelen, että silloin ennen vanhaan pidettiin jonkinlaisena piirrosanimaation peruskaavana, että animoiduksi saatiin sekunti päivässä. Muistettakoon, että silloin laatustandardiin kuului 24 ruutua sekunnissa. Tänään piirsin löyhästi 12 ruudun sekuntikuvataajuudella pikku piirrospätkän alun.  Vanha ei ole vielä täysin menettänyt otettaan!

Turhuudesta ja muista ominaisuuksista

Mietitäänpä hetki ihmisen osaa, tekemisiä ja olemisia tässä maailmassa, jossa elämme.

Tai tarkemmin ajatellen, eipä mietitäkään.

Kesken jäävä kuva, jolle kellään ei kuitenkaan ole mitään käyttöä,
joten miksi edes viimeistellä.

Työprosessia, jatkuu...

Kuten edellä jo mainitsin, tarvitaan vielä paljon katuperspektiivejä. Joissa on jotain elämää! Edes vähimmillään vaaditaan sivukujalla Hispano-Suizan luona odottava autonkuljettaja, ja oikeastaan nyt jälkeenpäin voi nähdä, että kulkukoira olisi varmaan ihan sopiva tuonne jalkakäytävälle.

Työprosessia: taustojen, arkkitehtuurin ja ornamenttien probleemat

Olen selaillut kuvalähteitä ajatellen tulevaa sarjakuvaa Suomen kuninkaasta (jota ei sitten kruunattukaan) ja tuntien jatkuvasti vajavaisuutta tehtävän edessä. Jo talojen julkisivut, kadunvarsien aidat ja portinpielet, ovenkarmitkin näyttävät tavattoman työläiltä. Ja jotain sen kaltaista pitäisi yhdistää tarinan ihmishahmoihin. Joiden vaatteet ovat vuodelta 1918! Tämän työn laajuus vavahduttaa ketä tahansa normaalia ihmistä.

Mutta on pakko jaksaa yrittää.

Vaatteet väärältä vuosisadalta, ja luulen, ettei missään Saksassa ollut tuollaista leijonaa portaan koristeena.