Työprosessia, jatkuu...

Kuten edellä jo mainitsin, tarvitaan vielä paljon katuperspektiivejä. Joissa on jotain elämää! Edes vähimmillään vaaditaan sivukujalla Hispano-Suizan luona odottava autonkuljettaja, ja oikeastaan nyt jälkeenpäin voi nähdä, että kulkukoira olisi varmaan ihan sopiva tuonne jalkakäytävälle.

Työprosessia: taustojen, arkkitehtuurin ja ornamenttien probleemat

Olen selaillut kuvalähteitä ajatellen tulevaa sarjakuvaa Suomen kuninkaasta (jota ei sitten kruunattukaan) ja tuntien jatkuvasti vajavaisuutta tehtävän edessä. Jo talojen julkisivut, kadunvarsien aidat ja portinpielet, ovenkarmitkin näyttävät tavattoman työläiltä. Ja jotain sen kaltaista pitäisi yhdistää tarinan ihmishahmoihin. Joiden vaatteet ovat vuodelta 1918! Tämän työn laajuus vavahduttaa ketä tahansa normaalia ihmistä.

Mutta on pakko jaksaa yrittää.

Vaatteet väärältä vuosisadalta, ja luulen, ettei missään Saksassa ollut tuollaista leijonaa portaan koristeena.

Siedettävä keveys lujuuslaskelmissa

Isävainajani toivoi minusta silloin 1970-luvulla insinööriä. Toisin kävi.

Oheisessa kuvassa on löyhästi käytetty mallina vanhaa Valmetin mainosvalokuvaa. Kuvan teekkareita en ulkonäöltä tunnista ja koko lentokone on vaihdettu (valokuvassa oli ollut taustana PIK-23 jossain suunnittelutyönsä vaiheessa).

Uusinta harjoittelua vanhimmilla välineillä

Niin, mihin jäinkään? Ostin paketin piirustushiiliä ja olen treenaillut aikani kuluksi, mistä todisteena nyt vaikkapa tämä perinnewestern-hahmotelma. Jos en olisi tähän postannut, olisin varmaan tarjonnut Länkkäriseuran Ruudinsavu -lehteen kansikuvaksi.

Lisäksi olen jatkanut perinteisten piirustustekniikoiden parissa harjoittelua: lyijykynän kanssa haparoin Norman Rockwellin suuntaan. Hänen luonnoksensa olivat toki tuhatkertaisesti pitemmälle työstettyjä.

Lisäksi olen alkanut hiukan ymmärtää, millaiset tekniikat sopivat puuvärityöskentelyyn. Mennävuotisilla sarjakuvafestivaaleilla sain erikoismestari H. Paakkaselta ostamieni pilapiirroskirjojen kaupanpäällisiksi pikku paketin mainioita pikku värikyniä. Ne toimivat kätevästi lyijykynän grafiitin korostusten kera.

Kuinka harjoitellaan liian myöhään

Viime- tai toissaviikolla eräässä nettikeskustelussa pomppasi taas kerran esiin Eero Järnefeltin maalaus vuodelta 1893, Kaski, tunnetaan myös nimellä Raatajat rahanalaiset. Töistä hengähtäessäni piirsin keskustelusta innoittuneena lyijykynällä pohjaluonnosta tietokirjan kuvan perusteella.

Lyijykynäpiirros oli muutaman päivän syrjässä, kunnes eilen ennen nukkumaanmenoa otin jonkin aikaa käyttämättä jääneet nappivesivärit esiin ja jatkoin. Ja jatkan edelleen; pitänee ottaa se tietokirja uudestaan auki, jotta voin vertailla värejä alkuperäiseen. Muistiini ei ole luottamista värisävyasioissa.

Mutta nyt pääsenkin aiheeseen, josta tässä ajattelin kirjoittaa: Tämähän on se opintojen ja työuran vaihe, joka kaikkien pitäisi käydä läpi jo teini-iässä, vanhojen tunnettujen töiden kopiointi kohtuullisen huolellisesti ja tutustuen niihin tekniikoihin, joita vanhat ammattilaiset käyttivät. Viimeistään opiskelun aikana pitäisi harjoitella mahdollisimman paljon vanhoja, todistetusti toimineita työtapoja. Koulun kuvaamataidon tunneilla muistan kapinoineeni opettajan pedagogista näkemystä vastaan (ja kuka oikeasti jaksaisikaan loputtomiin hurmaantua vuosituhansien takaisesta egyptiläisestä ilmaisusta?) ja opettajan puolestaan surkutelleen piirtämisiäni, jotka jäljittelivät aina vain enemmän eurooppalaisia, erityisesti ranskalais-belgialaisia sarjakuvia.

Mutta nyt, kuudennella kymmenelläni, olen satunnaisesti kiinnostunut 

vanhojen taideteosten tarkastelusta ja niiden tekniikoiden puolivillaisesta jäljittelystä. 

Tämä ei vähennä mitään sarjakuvaharrastuksestani. 

Vain aikaa tähän menee, ja elämää on jäljellä rajallisesti. 

Siksi näin jälkeenpäin hiukan harmittelen, etten laittanut tällaisiin harjoituksiin 

monin verroin enemmän aikaa silloin, kun sitä tuntui olevan rajattomasti.

"EVERYTHING is a fan club" (D. Barr) - mainosta, vaihteeksi syystä.

This comics thing is... one might say, populated with good people, the bad people seeming to be conspicuously absent of this particular social circle. Every so often one likes to praise the deserving colleagues, when meeting others in a coffee shop or a pub, or maybe posting in the interwebs. And as this is a ... visual sort of ... thing, not to say art, we like to express our admiration with occasional "fan art".

Goldenbird is a comic story created in early 2000s by writer/artist Ainur Elmgren, who also sidelines as a historian at Helsinki university. This self-published web comic and fanzine has appeared irregularly so far, but it can well be imagined things gaining momentum if prodded in a suitable fashion. Hands up, all who'd like to see a rip-roaring 1920s story from the Mediterranean, full of "warrior monks, bomb-throwing anarchists, angry workers and jazz"!

One of the central characters in Goldenbird is the jazz dancer Mayann Sparks,
seen here with a nameless background musician.

Tämä sarjakuvahommeli on... sanokaamme tulvillaan kunnon ihmisiä, kunnottomien loistaessa poissaolollaan seurapiireistämme. Silloin tällöin on mukava kehuskella osaavia kollegoita, kun kokoonnumme kahvilassa tai kapakassa, tai vaikkapa verkossa päivitellessämme. Ja koska tämä on ... visuaalinen ... juttu (jos haluaa välttää sanomasta suorastaan taide), silloin tällöin harrastamme niinsanottua fanarttia.

Goldenbird on syntynyt viime vuosikymmenellä kirjoittaja/piirtäjä Ainur Elmgrenin kynästä. Hänen sivutoimensa on tutkia historiaa Helsingin yliopistossa. Nettisarja ja omakustanteena ilmestyneet lehdet on toistaiseksi nähty epäsäännöllisesti, mutta kukaties oikein kannustettuna julkaisu voisi tiuhentaa tahtiaan. Käsi ylös, kaikki, jotka tykkäisivät nähdä riehakkaan 20-lukulaisen kertomuksen Välimereltä, täynnänsä "soturimunkkeja, pomminheittäjäanarkisteja, tuohtuneita työläisiä ja jazzia"!

Stereotyyppejä harmaaskaalana

Kuva kasvoi ihan itsekseen. Tilanne kehittyi siihen ympärille.

Muusikko on, kuten perinne sanelee, tilapäisessä rahapulassa, ja tahtoo kanittaa soittimensa. Viisikymppiä siitä saisi, mutta soittoniekka tietää hyvin maksaneensa sopraanofonistaan kolmetonnia ihan viime vuonna. Sehän rahamiestä naurattaa. En välttämättä luule ammattikuntiensa edustajien olevan yhtään näiden karikatyyrien näköisiä, mutta tulipa piirrettyä kuva.