Ensimmäiset harjoitukset - First practice runs

"Jos sinulla on huomenna mustelmat olkapäiden sivuilla, niin maakäsittely on sujunut oikein", valisti Jarmo, yksi opettajistani, eilisellä oppitunnilla. Tarkistin äsken, eikä mustelmia näy, mutta osoitetut paikat ovat kyllä kipeinä.

Saatuani lauantaina ison työn viimeiset kuvat lähtemään tilaajalle pääsin Nummelan lentokentän laidalle jo melko varhain iltapäivällä. Purje- ja ultralentäjät sekä moottoripurjehtijat käyttivät pitkää kiitotietä, riippuliitäjillä oli käytössään lyhyt itä-länsi -suuntainen kiitotie 27. Ennusteet olivat lupailleet tasaista länsituulta ja poutaa, mutta sateenhan se hankki. Kolme pilottia, Jere, Jarmo ja Pekka, ja minä ainoana paikalle päässeenä oppilaana, sitten siinä odotteli ilmojen paranemista.

Sateen jälkeen avattiin Aeros Target -liidin paketistaan ja laitettiin se lentokuntoon. Kuten lentolaitteet kaikkialla, riippuliidinkin pannaan kokoon sääntöjen mukaan ja oikeassa järjestyksessä, tarkastaen putket, vaijerit ja siipikankaat, siipeä muodossaan pitävät latat sujautetaan taskuihinsa siiven sisällä ja katsotaan kokoamisen jälkeen vielä kerran, että kaikki on jetsulleen oikein päin ja määrätyssä paikassaan. Aina välillä kokeneemmat kävivät kokeilemassa ilmaa, hinaten toisensa Honda -nelipyörämönkijällä lyhyille lennoille (heille ne olivat lyhyitä lentoja kestäessään joskus alle kymmenen minuuttia; itse olen tässä vaiheessa riemuissani, jos onnistun hallitsemaan liitimen 30 sekuntia).

Sovitettiin valjaita, jotka olivat tässä vaiheessa vielä himpun verran ahtaat, mutta toteutuessaan suunnitelmani kymmenen kilon pudottamisesta pitäisi ratkaista leveyssuuntaiset ongelmat. Jarmon opastamana sain harjoitella liitimen maakäsittelyä, juosten itseni hikeen muutamalla kymmenen metrin matkalla, ja kuunnellen hyviä neuvoja parhaani mukaan. Luulen, että kaikki on kerrottu minulle jo silloin edellisellä kerralla, mutta siitä toden totta on jo vuosikymmeniä... ja juoksutahdinkin pitäisi petraantua sitten, kun ne turhat kilot ovat pois painosta. Pekka ennusti, että kyllä näissä harjoituksissa putoaa kilo päivässä.

Iltapäivä kului, purjelentäjien harjoitukset loppuivat, ja tuli koulutuksen aika. Lyhyt hinausnaru kelattiin auki, asetuin valjaisiini ja siitä se sitten lähti.

Heti alussa väärä maakäsittelyote. Liitimen on levättävä

olkapäiden ulkosyrjällä, käsillä ei tarvitse silloin pitää

tiukkaa otetta pystyputkista. Riittää, että pitää liitimen

tasapainossa kämmensyrjillä painaen.
Right in the beginning you can see the wrong way to handle
the glider on the ground. The glider is supposed to rest on the
outside of your shoulders so you needn't grab on the uprights.
It is enough to keep it balanced with the side of your palms.

Ensimmäisellä hinauksella aloin ajautua sivuun, ja korjausliikkeeni olivat liian pieniä ja äkkinäisiä. Pekka irrotti narun hinurin päästä, ja tulin mahalleni kentän oikealle laidalle. Toinen lähtö kaatui oikealle siivelleen sekunnissa, ja uudelleen valmistautuessa sain lisää hyviä neuvoja muistaakseni tulevaisuudessa. Seuraava lento kantoi jo lyhyen ja pitkän baanan risteykseen asti, ja hinurilla siirsimme liitimen sieltä takaisin lähtöpaikalle.

Opettajat kävivät lyhyesti läpi suoritukseni, huomauttivat näkyvimmistä virheistä ja taas lähdettiin. Siiven kohtauskulma kasvoi liian äkkiä, luulin liitimen jo kantavan, ja lähdin sen mukaan lopettaen juoksemisen. Väärin. Nopeutta ei ollut tarpeeksi, ja kävin jo mahallani maassa ennen kuin siipi nosti minut mukaansa. Ilmassa tuntui jo sujuvan hiukan paremmin. Opettajat sanoivatkin, että näissä matalissa "rukkashinauksissa" on just se pikku ongelma, että ollaan matalalla: lähellä maata ja hitaasti lennettäessä ei ole paljon aikaa päättää korjausliikeistä ja laskuun valmistautumisista. Siksi minua oli myös neuvottu laskeutumaan toistaiseksi suoraan liitimen pyörille. Minulla oli myös taipumus hidastaa liikaa laskuun tultaessa, ja sain neuvon pitää reilusti vauhtia loppuloivennukseen asti.

Seuraava hinaus ei mennyt suunnitellusti, ja saatoin jo olla hiukan väsynytkin: kun pyrin pitämään vauhdin päällä ihan maanpintaan asti ("Tämä liidin ei pääse tulemaan maahan liian lujaa, se oikaisee itsestään kyllä"), taisin pakottaa liidintä liikaa ja tulin alas niin kovaa, että vasen pystyputki taipui aivan mutkalle. Tämä oli kuin kaiku 90-luvulta: olin silloinkin onnistunut taittamaan Agur Fugan putken ehkä vähän samanlaisessa tilanteessa. Ilmoitin olevani varmaankin jo tarpeeksi kuitti yhden päivän osalta, ja palasimme lähtöpaikalle laittamaan varusteet pakettiin. Pekka oli varannut mukaan ylimääräisiä putkia, ja vaurioituneen tilalle saatiin ruuvatuksi uusi, entistä ehompi.

Kello näytti jo kymmentä, kun lähdin matkaan kohti kotia. Kesäilta hämärtyi,  tunsin jomotuksen nivelissäni ja hinauskytkimen mukiloimassa rintalastassani. Kuvittelen silti taas oppineeni uutta ja palauttaneeni mieleeni vanhaa. Kuinka odotankaan seuraava kertaa, kun pääsen mukaan harjoittelemaan. Ja se putki pitää muistaa maksaa.

"If tomorrow, you've bruises on the sides of your shoulders, you'll know the ground handling was all right", told one of my instructors on my lesson yesterday. I just checked, and while there are no visible marks, I sure am sore in those places.

After sending the last pictures to the client on Saturday, I drove to Nummela airfield rather early in the afternoon. Sailplanes, ultralights and motorgliders used the long runway, the hang gliders had the short runway 27 for themselves. The weather forecast had promised a steady westerly wind and no rain, but as luck would have it, we got rain. The three pilots and me as the only student for the moment were there, waiting for the skies to clear.

After the rain, the Aeros Target glider was opened up and set up for flight. As any aircraft, a hang glider is assembled according to rules and in correct order, inspecting the tubes, wires and wing fabric, sliding the wing battens in their pockets to hold the correct airfoil shape, and after assembly, re-checking that every little thing is just so. Once in a while, the experienced pilots took turns testing the air, towing each other up with a Honda quad for short flights (for them, they were short, lasting sometimes less than ten minutes; myself, I'm still elated to succeed in controlling the glider for 30 seconds).

A harness was tried on for size, a tad tight for now, but if successful, my twenty-pound weight loss plan should solve the width problems. Jarmo showed me the ropes with the ground handling of the glider, I ran myself sweaty in a few ten-meter dashes, listening to good advice the best I could. I believe all was told to me the previous time around, but it was, indeed, decades ago... and after the excess weight is worked off, I should run a little faster, too. According to Pekka, these training days could slim me down two pounds a day easy.

The afternoon passed, the sailplane pilots ended their day, and time came for my lessons to begin. The short tow rope was reeled out, I got myself into the harness and got on with it.

On the first tow, I began to drift sideways, and my corrective input was too small and hasty. Pekka let go the tow rope, and I belly-landed on the right-hand side of the runway. My next start tilted to the right in a second. Preparing for a new start I got more good advice for future use. The next flight took us all the way to the crossing of the runways, and we pushed the glider back to the starting area with the quad.

The instructors ran through my performance, pointed out my most glaring mistakes, and we were off again. The angle of attack got too high, I thought it'd carry me already, and stopped running along. Wrong. There was not enough airspeed and I hit the ground before the wing lifted me off. Once airborne, it went slightly better. The instructors did say this is the problem with these low tows: flying slow and close to the ground, there is not much time to decide upon corrections and preparing for the landing. That is also why I had been counseled to land on the glider wheels for the time being. I also had the habit to slow down too much coming in to land, I was advised to keep up the speed until the final flare.

The next tow did not go according to plan, and I might have been a little tired: when I tried to pull on speed all the way to the ground ("This glider just won't come in too fast, it'll be sure to flare out on its own") I may have forced it a little, and I hit the ground so hard the left upright tube bent up but good. This felt like an echo from the Nineties: back the I'd managed to bend an upright on a glider in slightly similar circumstances. I told I was ready to call it a day, and we returned to the starting point to pack up the equipment. Pekka had brought extra tubes, and the injured upright was replaced with a brand new one.

It was already ten  o'clock when I started for home. In the fading summer evening light I felt the ache in my joints and my tow-release-beaten chest. Anyhow, I imagine I've learnt something new and brought back some old knowledge. Oh, how I look forward to getting back to training. And i must remember to pay for the bent upright.

Virallisia väyliä vapaaseen lentoon - Through the official channels to free flight

Olen nyt käyttänyt kotvan siihen, että maksoin uudelle kerholleni, Etelän liitäjille, jäsenmaksun ja vuoden hinausmaksut, ja Suomen Ilmailuliitolle sen jäsenmaksun, jotta olen merkittynä liiton virallisiin rekistereihin ja saan nauttia ilmailuharrastajan vakuutusturvasta.

Lisäksi hankin pienen ja kevyen ns. action-kameran, jopa edullisesti, koska vanhentuva malli on poistumassa kaupoista. Ystäväni, tuttavani ja muut kiltit ihmiset, jotka ovat osallistuneet projektini eteenpäin viemiseen, omistavat tuotakin kameraa nyt n. eurolla per nenä. Rouditeippaan sen köliputkeen, jotta voin kuvata ja näyttää tekemäni virheet jälkeenpäin.

Etelän liitäjien kouluttaja Pekka Vartia, se henkilö, joka on ensimmäisenä vastassa kun kerhoon yhteyksiä otetaan, on kertonut kesäkauden harjoituksista sovittavan lähitulevaisuudessa. Illan hiljaiset kelit ovat kuulemma omiaan, kun haetaan rutiinia startteihin ja laskeutumisiin, toistaen niin monta kertaa, että tottumus tekee toiminnoista mahdollisimman tasalaatuisia.

Kiitokset taas uusille suosijoilleni, jotka eturivin paikoilla saavat seurata harrastukseni nousuja ja laskuja (joiden lukumäärän on aina täsmättävä, sanoo vanha lentäjien sananlasku):

Tuuli Hypén

Matti Tanska

Pertti Jarla

Kari Kareinen

Vesa Vitikainen

I have spent this time paying my new hang gliding club the membership and towing fees for the rest of the year, and to the Finnish Aeronautical Association its membership fee, so I am written up in the official registry and thus covered by the aviation sports insurance.

In addition, I purchased a small and light so-called action camera, inexpensive to boot, as the model is being on sale as obsolete. My friends and acquaintances and all the other kind people who've chipped in each own about 1€ worth of that little gadget. I shall duct tape it onto the keel tube so I can record and play back the mistakes I make.

The instructor at the hang gliding club, Pekka Vartia, the first person to greet you when you contact the club, has told we'll begin to figure out the summer training schedules some time soon. Calm evening air is, they say, just the thing when repeating takeoffs and landings so many times the procedures get consistent.

My heartfelt thanks go to my new sponsors, who will have front seats to watch my ups and downs with this best of sports. (Always check to match the numbers of take-offs and landings, they say.)

Jalat maassa - Feet on the ground

Olen siis ollut vuosia poissa ilmailuharrastuksesta. Luulin jossain vaiheessa - olin suorastaan aivan vakuuttunut - että kuolema tulisi ennen kuin saisin taas lentää, tavalla tai toisella. Olin lohduton, mutta uskoin, että tietenkin kaikkien ihmisten elämä on juuri tätä.

Sitten lähdin taas kerran katsomaan, miten riippuliitäjät riippuivat liitimistään sinistä taivasta vasten. Oletin, että voisin yrittää säästää vähäisistä tuloistani, ja ehkä ennen kuudettakymmenettä syntymäpäivääni päästä taas edes hiukan lentämisen syrjään kiinni.

Kun näin riippuliitimen myynti-ilmoituksen, ajattelin: Tuo ehtii pois ulottuviltani kauan ennen kuin säästän sen hinnan kokoon. Liidin oli myös luokkaa korkeammalla kuin mitä vanhat kokemukseni riippuliidosta olivat ikinä olleet: lähes kaikki lentoni oli tehty ns. yksikankaisella Atlaksella, ja tämä Discus oli nopeampi, herkempi ja kaiken kaikkiaan vaatisi selvästi vankempaa rutiinia kuin minulla olisi pitkiin aikoihin.

Olen tyytyväinen, kun minua neuvottiin olemaan ostamatta sitä myytävää liidintä. Ensimmäiset maksut ovat jo kuitenkin matkallaan kohti Ilmailuliittoa ja Etelän liitäjien koulutustiliä. Minut yllätti myös ystävieni ja tuttavieni välitön tuki: se, mikä alkoi lähes joutilaana vitsinä, houkutti koko joukon väkeä sponsorikseni tässä tämänvuotisessa projektissani palata lentämään. Lentämään!

Tässä vaiheessa haluan kiittää näitä jaloja, kilttejä, selittämättömän ymmärtäväisiä ihmisiä:

Irma Hirsjärvi

Tea Kekkonen

Marko Kivelä

Reine Palmqvist

Anne Varonen

Ilpo Koskela

Sari Sariola

Tuomas Myllylä

Pekka Salonen

Hanna Sirola

Petteri Oja

Mika Orasmaa

Harri Heikkanen

Timo Ronkainen

Tarja Jakunaho

Mika Koski

Anna Rantanen

Tapani Ronni

Markus Jahn

Antti Pirskanen

Keijo Ahlqvist

Above was a "thank you" list for those noble, kind and incredibly understanding people.

So I've been out of aviation activities for years. At one point I thought - I was in fact quite convinced - that death would come before I ever had another chance to fly, one way or another. Unconsolable, I also believed that surely this state of affairs wasn't a bit different from anyone else's life.

Then I went to see once more how the hang-gliding pilots were hanging from their gliders against the blue sky. I assumed I might try to save from my modest income, and just maybe before my sixtieth birthday, I could get back to flying, ever so slightly.

When I saw a "for sale" ad for a hang glider, I thought: This one will be gone before I ever save up the price the seller is asking. The glider was also of a model more advanced than my previous experience had ever been: almost all my flights had been on  a single-surface Atlas, and this Discus was faster, more sensitive and all in all, would demand more solid experience than I'd be having for a long time yet.

I am most content having been advised not to buy that glider off-hand. However, the first payments have already been sent off  to the Finnish Aeronautical Association and Etelän liitäjät hang gliding club. I was also surprised by the immediate support from my friends and acquaintances: what began as what might be called an idle joke attracted quite a bunch of people to sponsor me in this year's project to return to flying. Flying!

Takaisin taivaalle - Skyward once more!

Lukijani ei voine olla tietämätön ylitsekäyvästä innostuksestani ilmailuun. Kun yhdeksän vuoden iässä valitsin ammattini, hylkäsin samalla haaveet lentäjän työstä. Edesmennyt isäni esitti näkemyksenään, että harrastus on hauskempi kuin työ. Samoin perustein hän tosin pyrki ohjaamaan minua pois kuvataiteista - turhaan.

Harrastus on ollut useimmiten liian hintava freelancekuvittajan ja -kääntäjän kukkarolle. Niin moottorilento, ultrakevytilmailu kun purjelentokin ovat karanneet ulottumattomiin.

Kevättalvella 1993 liityin riippuliitokerho Pallasliitäjiin. Ensimmäisen kymmenen sekunnin lennon jälkeen törmäsin vasemman siivenkärjen ympäri maahan ja löin naamani siipikankaaseen. Nenäni oli kipeä viikon. Tiesin kuitenkin, mikä virheeni oli ollut, ja seuraavassa startissa osasin välttää tekemästä samaa vikaliikettä. Harjoittelu jatkui vähitellen, liitimet vaihtuivat: Agur Fugasta seuraava oli La Mouette Atlas, jolla pääsin jo tammikuussa 1994 ensimmäisiin korkeisiin hinauksiin. Hinauskytkimen irrotus 300 metrin korkeudessa maistui vapaudelta, ja ne vähäiset minuutit, joiden aikana kaartelin takaisin maan pinnalle, olivat taivasta.

Elämä mutkistui. 1990-luvun taloudelliset mullistukset eivät olleet vaikuttamatta freelancen keikkoihin. Lopulta soitin Ilmailuliittoon ja ilmoitin, että lopetan jäsenyyteni, koska minulla ei enää ollut varaa tankilliseen bensiiniä, jolla olisin päässyt lentopaikalle. Harrastus sai jäädä. 1995 käytettynä ostamani Airwave Magic 4 -riippuliitimen myin lähes yhtä vähän käytettynä pois seuraavana vuonna: lentopäiväkirjassani on Magicin kohdalle merkitty 15 minuuttia lentoaikaa.

On vuosi 2017. Moni asia on muuttunut. Kerron pian, miten.

It is well-nigh impossible for my reader to be ignorant of my all-surpassing enthusiasm to aviation. When I decided on my chosen profession, I abandoned dreams of work as an aircraft pilot. My late father offered his opinion that flying would be more fun as a hobby, as opposed to being a job.  This was also the logic he used to try and steer me clear of visual arts - failing.

The hobby has, for the most part, been far too costly for the means of a freelance illustrator and translator. General aviation as well as ultralights and sailplanes have always escaped my grasp.

Late in the winter of 1993 I joined the hang gliding club Pallasliitäjät. Ten seconds into my first flight I cartwheeled over the left wingtip and hit my face on the sail. My nose hurt for a week. I knew, though, where I had gone wrong, and in the next start knew how to avoid making the same mistake again. Gradually I got more practice, the gliders evolved: after the Agur Fuga there was a la Mouette Atlas, that took me to my first high tows in January 1994. Hitting the tow release at 1000 feet tasted like freedom, and the few minutes it took to glide back earthward were just heaven.

Life got complicated. The economical turmoil of the Nineties were not without effect on freelance jobs. I finally called the Finnish Aviation association and terminated my membership, not being able to afford a tankful of gas to drive to the airstrip. So, that was, as they say, that. I sold the Airwave Magic 4 hang glider I had bought second-hand in 1995 a year later, after clocking only 15 minutes of airtime on it, according to my log book.

It is 2017. A lot has changed. Soon I'll tell how.