Välkommen, bienvenue, welcome...

... En finsk serietecknare och -översättare önskar er välkomna.
... Un dessinateur et traducteur BD finlandais vous souhaite bienvenus.
... A Finnish cartoonist and comics translator wishes you welcome.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

1946 - Anteeksi, missä on satama?

Viime vuonna pohjoinen sarjakuvaväki otti muun muassa minuun yhteyttä: Suomen satavuotisjuhlan puitteissa oltiin tekemässä satasivuista sarjakuvakirjaa yhtä monelta sarjakuvapiirtäjältä. Kukin sai piirrettäväkseen yhden vuoden. Pääsin ilokseni ns. poimimaan rusinan pullasta, kun vuosi 1946 oli vapaana. Tuolloin maahamme saatiin ensimmäisen kerran vuosiin oikeata kahvia. Koska olen kahvinsuosija, se oli tilanne, jonka tunsin olevan minulle vallan omiaan.

Kirjan julkaisu kuulemma hiukan viivästyi, sadanteenensimmäiseen vuoteen hupsahdettiin, ja niinpä kirjastakin tuli "101 sarjakuvaa Suomesta". Tämän löydätte sieltä sivujen välistä, kuten sata muutakin sarjista.

tiistai 7. elokuuta 2018

Jules Verne, ajaton vai vanhanaikainen?

Päästyäni sairaalasta (ja käytyäni sairaalassa vielä uudestaan, leikkauksen jälkeisen laskimotukoksen takia) olen päässyt taas aloittamaan tavalliset työni. Olen suomentanut muutaman sarjakuva-albumin: Robert Saxin kolmannen seikkailun kylmän sodan aikojen Belgiasta, Cognac -dekkaritarinan samoin kolmannen osan ja siis trilogian loppujakson, ja huumoripuolella Pikku Pikon sketsikokoelman, jo seitsemännentoista.

Piirtäminen on myös alkanut sujua tällä vammautuneella kädelläni. Tein ihan äsken mainosfilmeihin storyboardeja Mjölk -yhtiölle, ja vielä yksi käsikirjoitus on luvattu lähettää lähiaikoina, mutta kuten jotkut lukijat saattavat muistaa, olen ollut hyvin iloinen saadessani kuvittaa Finore -yhtiölle sen julkaisemia ääni- sekä e-kirjoja. Yksi näistä on viime vuonna ilmestynyt Hiilikaivoksessa.
Jules Verne oli aikansa bestselleri, joka selvästi uhkui uskoa ihmisen valtaan luonnonvoimien ylitse. Hänen kirjansa ovat tulvillaan reippaita insinöörejä, jotka, jos eivät rakenna lentolaitteita tai merenalaisia vempeleitä, kaivautuvat maan uumeniin. Ja kaikki heiltä onnistuu!

Seuraava Verne-kansi lähti juuri eteenpäin, ja odotan sen kanssa, että se saadaan julkaisuvaiheeseen.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Toipumista - Convalescing

Pitkästä aikaa. Kirjoitan tätä vasemmalla kädellä, oikean ollessa vielä poissa käytöstä.

Vähän aikaa poissa käytöstä oli enemmänkin oikeata puoltani, kun olin ollut onnettomuudessa riippuliito-oppitunnilla. Muistini tapahtumasta on mennyt, joten en voi tarita yksityiskohtia. Joka tapauksessa sain aivotärähdyksen, murtuman silmäkuopan alaosaan, murtumia rintalastaan ja 13 kylkiluuhun, murtuman olka- ja kyynärluuhun, murtuman reisiluuhun ja lantioon... ja tietenkin muita ruhjeita, joita voi tällaiseen liittyä.

Silmäkuopan korjauksen tarkasti eilen kirurgi, muita remontin jälkiä tutkitaan viikon päästä. Toipuminen on ollut nopeaa, ja tahdon kiittää kaikkia ammattilaisia, jotka ovat uhranneet työpanostaan thän tapaukseen, ja myös sukulaisiani ja ystäviäni, jotka tulivat minua tervehtimään kun olin sairaalassa tai lähettivät terveisiään. Kaikki tämä on nopeuttanut matkaa kohti tervehtymistä, joka todennäköisesti on niin täydellinen kuin odottaa voidaan.

Lyhyesti: tässä olisi voinut mennä henki. Kiitän Töölön sairaalan teho-osaston ja myöhemmin osaston 5 ja Laakson sairaalan osaston 11 henkilökuntaa kaikesta.

Long time.  I'm typing this with my left hand, the right one still being out of working order.

For a while out of order was a bit more of my right side, on account of being in an accident on a hang-gliding lesson. I have no recollection of how it all happened, so I can offer no details. In any case, I suffered a brain concussion, a fracture in the lower part of my right eye socket, more in the sternum and 13 ribs, more in the shoulder and elbow bones and my pelvic area... and assorted bruises commonly caused by such happenings. 

A surgeon inspected my eye orbital repair, other reconstructive work will be looked into after a week. My recovery has been quite speedy, and I want to thank all the medical professionals who have put their work in this case, as well as all my family members and friends who came to visit me while i was in the hospital or sent their get-well wishes. All this has accelerated the journey to a better health, probably as good as it can ever be expected.

In short: it could have killed me. Of my life I am thankful to people at Töölö hospital intensive care ward and later ward no. 5, even later Laakso hospital ward no. 11, for everything they have done. 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Perinteisellä tyylillä

Talviolympialaiset olivat ja menivät. Lauantaiaamiaisella Seinäjoella, missä olin seuraamassa experimental-lentokoneharrastajien talvikokoontumista, kuulin televisiosta selkäni takaa, miten suomalainen hiihtäjä hiihti televisiossa kovin lujaa. Suomella on hiihtämisessä perinteitä.

Itse kuuntelin siis kiehtovia luentoja lentokoneiden rakentamisesta ja entisöinnistä, millä harrastuksella myös on kunniakkaat perinteet. Ehkä, toivottavasti, vielä oikeasti aloitan Hi-maxin tai Pou-de-Cielin rakentamisen jonain päivänä.

Mutta sitten siihen kolmanteen perinnejuttuun, johon olen saanut tutustua viime aikoina: temperamaalaukseen. Olen pariin kertaan käynyt uteliaana seuraamassa olkapään takaa, miten taiteilija Henri Ruukki maalaa vanhoilla tekniikoilla, myös yhdistäen temperaa öljyväreihin (Rembrandtkin teki niin, joten kyllä se "putrido" suht kestävä työtapa lienee).

Kirjastosta, mistä kävin noutamassa lainaan Max Doernerin kirjan Maaliaineet ja niiden käyttö taidemaalauksessa, löysin poistokirjalaarin. En toki voinut jättää ostamatta mukaan D. Gibbsin, E. Barnesin ja J. Coxin loistavaa tietoteosta Pigeons and doves, joka siis sisältää asiatietoa maailman eri kyyhkyslajeista. Ja sitten aloin huvikseni yhdistää lintutiedettä temperamaalaukseen.





sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Uutta vuotta - olkoon se aina parempi kuin vanha.

Kesä taittui syksyyn, talven tuloa odotellaan vielä tammikuussa. Järvien ja meren jäät eivät ole vieläkään toivotun vahvuisia, jotta voisi lähteä oppitunneille riippuliitäjien mukaan. Säät eivät ole suosineet harrastamista. Onneksi työt eivät ole päässeet loppumaan hetkeksikään. 

Niin, töistä: olen kuvittanut toistuvasti Martti Luther -juhlavuoden juttuja Kirkkoon ja kaupunkiin, pääkaupunkiseudun seurakuntalehteen, ja sama julkaisu on myös tilannut minulta joulunajan kuvituksia, koska kuulemma hallitsen hempeät aiheet.


Käännöstöistä sain juuri äsken kuulla, että työtäni arvostetaan sarjakuvapiireissä: suomennokseni sijoittuivat hyvin harrastajien Setä Koipeliini -äänestyksessä, jossa asetetaan järjestykseen käännösalbumeita kuluneelta vuodelta. Maggy Garrisson oli erinomainen sarjakuva-albumi jo ennen kuin se suomennettiin. 


Kesän riippuliitokeikalta tulin joululoman lopulla vielä värkänneeksi pienen liikennevalistusvideon, joka ydinajatukseltaan sopii muuallekin kuin lentokenttien laidalle: Valpas aina mieli, se on turva verraton! 


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ensimmäiset harjoitukset - First practice runs

"Jos sinulla on huomenna mustelmat olkapäiden sivuilla, niin maakäsittely on sujunut oikein", valisti Jarmo, yksi opettajistani, eilisellä oppitunnilla. Tarkistin äsken, eikä mustelmia näy, mutta osoitetut paikat ovat kyllä kipeinä.

Saatuani lauantaina ison työn viimeiset kuvat lähtemään tilaajalle pääsin Nummelan lentokentän laidalle jo melko varhain iltapäivällä. Purje- ja ultralentäjät sekä moottoripurjehtijat käyttivät pitkää kiitotietä, riippuliitäjillä oli käytössään lyhyt itä-länsi -suuntainen kiitotie 27. Ennusteet olivat lupailleet tasaista länsituulta ja poutaa, mutta sateenhan se hankki. Kolme pilottia, Jere, Jarmo ja Pekka, ja minä ainoana paikalle päässeenä oppilaana, sitten siinä odotteli ilmojen paranemista.

Sateen jälkeen avattiin Aeros Target -liidin paketistaan ja laitettiin se lentokuntoon. Kuten lentolaitteet kaikkialla, riippuliidinkin pannaan kokoon sääntöjen mukaan ja oikeassa järjestyksessä, tarkastaen putket, vaijerit ja siipikankaat, siipeä muodossaan pitävät latat sujautetaan taskuihinsa siiven sisällä ja katsotaan kokoamisen jälkeen vielä kerran, että kaikki on jetsulleen oikein päin ja määrätyssä paikassaan. Aina välillä kokeneemmat kävivät kokeilemassa ilmaa, hinaten toisensa Honda -nelipyörämönkijällä lyhyille lennoille (heille ne olivat lyhyitä lentoja kestäessään joskus alle kymmenen minuuttia; itse olen tässä vaiheessa riemuissani, jos onnistun hallitsemaan liitimen 30 sekuntia).

Sovitettiin valjaita, jotka olivat tässä vaiheessa vielä himpun verran ahtaat, mutta toteutuessaan suunnitelmani kymmenen kilon pudottamisesta pitäisi ratkaista leveyssuuntaiset ongelmat. Jarmon opastamana sain harjoitella liitimen maakäsittelyä, juosten itseni hikeen muutamalla kymmenen metrin matkalla, ja kuunnellen hyviä neuvoja parhaani mukaan. Luulen, että kaikki on kerrottu minulle jo silloin edellisellä kerralla, mutta siitä toden totta on jo vuosikymmeniä... ja juoksutahdinkin pitäisi petraantua sitten, kun ne turhat kilot ovat pois painosta. Pekka ennusti, että kyllä näissä harjoituksissa putoaa kilo päivässä.

Iltapäivä kului, purjelentäjien harjoitukset loppuivat, ja tuli koulutuksen aika. Lyhyt hinausnaru kelattiin auki, asetuin valjaisiini ja siitä se sitten lähti.

Heti alussa väärä maakäsittelyote. Liitimen on levättävä
olkapäiden ulkosyrjällä, käsillä ei tarvitse silloin pitää
tiukkaa otetta pystyputkista. Riittää, että pitää liitimen
tasapainossa kämmensyrjillä painaen.
Right in the beginning you can see the wrong way to handle
the glider on the ground. The glider is supposed to rest on the
outside of your shoulders so you needn't grab on the uprights.
It is enough to keep it balanced with the side of your palms.


Ensimmäisellä hinauksella aloin ajautua sivuun, ja korjausliikkeeni olivat liian pieniä ja äkkinäisiä. Pekka irrotti narun hinurin päästä, ja tulin mahalleni kentän oikealle laidalle. Toinen lähtö kaatui oikealle siivelleen sekunnissa, ja uudelleen valmistautuessa sain lisää hyviä neuvoja muistaakseni tulevaisuudessa. Seuraava lento kantoi jo lyhyen ja pitkän baanan risteykseen asti, ja hinurilla siirsimme liitimen sieltä takaisin lähtöpaikalle.

Opettajat kävivät lyhyesti läpi suoritukseni, huomauttivat näkyvimmistä virheistä ja taas lähdettiin. Siiven kohtauskulma kasvoi liian äkkiä, luulin liitimen jo kantavan, ja lähdin sen mukaan lopettaen juoksemisen. Väärin. Nopeutta ei ollut tarpeeksi, ja kävin jo mahallani maassa ennen kuin siipi nosti minut mukaansa. Ilmassa tuntui jo sujuvan hiukan paremmin. Opettajat sanoivatkin, että näissä matalissa "rukkashinauksissa" on just se pikku ongelma, että ollaan matalalla: lähellä maata ja hitaasti lennettäessä ei ole paljon aikaa päättää korjausliikeistä ja laskuun valmistautumisista. Siksi minua oli myös neuvottu laskeutumaan toistaiseksi suoraan liitimen pyörille. Minulla oli myös taipumus hidastaa liikaa laskuun tultaessa, ja sain neuvon pitää reilusti vauhtia loppuloivennukseen asti.

Seuraava hinaus ei mennyt suunnitellusti, ja saatoin jo olla hiukan väsynytkin: kun pyrin pitämään vauhdin päällä ihan maanpintaan asti ("Tämä liidin ei pääse tulemaan maahan liian lujaa, se oikaisee itsestään kyllä"), taisin pakottaa liidintä liikaa ja tulin alas niin kovaa, että vasen pystyputki taipui aivan mutkalle. Tämä oli kuin kaiku 90-luvulta: olin silloinkin onnistunut taittamaan Agur Fugan putken ehkä vähän samanlaisessa tilanteessa. Ilmoitin olevani varmaankin jo tarpeeksi kuitti yhden päivän osalta, ja palasimme lähtöpaikalle laittamaan varusteet pakettiin. Pekka oli varannut mukaan ylimääräisiä putkia, ja vaurioituneen tilalle saatiin ruuvatuksi uusi, entistä ehompi.

Kello näytti jo kymmentä, kun lähdin matkaan kohti kotia. Kesäilta hämärtyi,  tunsin jomotuksen nivelissäni ja hinauskytkimen mukiloimassa rintalastassani. Kuvittelen silti taas oppineeni uutta ja palauttaneeni mieleeni vanhaa. Kuinka odotankaan seuraava kertaa, kun pääsen mukaan harjoittelemaan. Ja se putki pitää muistaa maksaa.

"If tomorrow, you've bruises on the sides of your shoulders, you'll know the ground handling was all right", told one of my instructors on my lesson yesterday. I just checked, and while there are no visible marks, I sure am sore in those places.

After sending the last pictures to the client on Saturday, I drove to Nummela airfield rather early in the afternoon. Sailplanes, ultralights and motorgliders used the long runway, the hang gliders had the short runway 27 for themselves. The weather forecast had promised a steady westerly wind and no rain, but as luck would have it, we got rain. The three pilots and me as the only student for the moment were there, waiting for the skies to clear.

After the rain, the Aeros Target glider was opened up and set up for flight. As any aircraft, a hang glider is assembled according to rules and in correct order, inspecting the tubes, wires and wing fabric, sliding the wing battens in their pockets to hold the correct airfoil shape, and after assembly, re-checking that every little thing is just so. Once in a while, the experienced pilots took turns testing the air, towing each other up with a Honda quad for short flights (for them, they were short, lasting sometimes less than ten minutes; myself, I'm still elated to succeed in controlling the glider for 30 seconds).

A harness was tried on for size, a tad tight for now, but if successful, my twenty-pound weight loss plan should solve the width problems. Jarmo showed me the ropes with the ground handling of the glider, I ran myself sweaty in a few ten-meter dashes, listening to good advice the best I could. I believe all was told to me the previous time around, but it was, indeed, decades ago... and after the excess weight is worked off, I should run a little faster, too. According to Pekka, these training days could slim me down two pounds a day easy.

The afternoon passed, the sailplane pilots ended their day, and time came for my lessons to begin. The short tow rope was reeled out, I got myself into the harness and got on with it.

On the first tow, I began to drift sideways, and my corrective input was too small and hasty. Pekka let go the tow rope, and I belly-landed on the right-hand side of the runway. My next start tilted to the right in a second. Preparing for a new start I got more good advice for future use. The next flight took us all the way to the crossing of the runways, and we pushed the glider back to the starting area with the quad.

The instructors ran through my performance, pointed out my most glaring mistakes, and we were off again. The angle of attack got too high, I thought it'd carry me already, and stopped running along. Wrong. There was not enough airspeed and I hit the ground before the wing lifted me off. Once airborne, it went slightly better. The instructors did say this is the problem with these low tows: flying slow and close to the ground, there is not much time to decide upon corrections and preparing for the landing. That is also why I had been counseled to land on the glider wheels for the time being. I also had the habit to slow down too much coming in to land, I was advised to keep up the speed until the final flare.

The next tow did not go according to plan, and I might have been a little tired: when I tried to pull on speed all the way to the ground ("This glider just won't come in too fast, it'll be sure to flare out on its own") I may have forced it a little, and I hit the ground so hard the left upright tube bent up but good. This felt like an echo from the Nineties: back the I'd managed to bend an upright on a glider in slightly similar circumstances. I told I was ready to call it a day, and we returned to the starting point to pack up the equipment. Pekka had brought extra tubes, and the injured upright was replaced with a brand new one.

It was already ten  o'clock when I started for home. In the fading summer evening light I felt the ache in my joints and my tow-release-beaten chest. Anyhow, I imagine I've learnt something new and brought back some old knowledge. Oh, how I look forward to getting back to training. And i must remember to pay for the bent upright.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Virallisia väyliä vapaaseen lentoon - Through the official channels to free flight



Olen nyt käyttänyt kotvan siihen, että maksoin uudelle kerholleni, Etelän liitäjille, jäsenmaksun ja vuoden hinausmaksut, ja Suomen Ilmailuliitolle sen jäsenmaksun, jotta olen merkittynä liiton virallisiin rekistereihin ja saan nauttia ilmailuharrastajan vakuutusturvasta.

Lisäksi hankin pienen ja kevyen ns. action-kameran, jopa edullisesti, koska vanhentuva malli on poistumassa kaupoista. Ystäväni, tuttavani ja muut kiltit ihmiset, jotka ovat osallistuneet projektini eteenpäin viemiseen, omistavat tuotakin kameraa nyt n. eurolla per nenä. Rouditeippaan sen köliputkeen, jotta voin kuvata ja näyttää tekemäni virheet jälkeenpäin.

Etelän liitäjien kouluttaja Pekka Vartia, se henkilö, joka on ensimmäisenä vastassa kun kerhoon yhteyksiä otetaan, on kertonut kesäkauden harjoituksista sovittavan lähitulevaisuudessa. Illan hiljaiset kelit ovat kuulemma omiaan, kun haetaan rutiinia startteihin ja laskeutumisiin, toistaen niin monta kertaa, että tottumus tekee toiminnoista mahdollisimman tasalaatuisia.

Kiitokset taas uusille suosijoilleni, jotka eturivin paikoilla saavat seurata harrastukseni nousuja ja laskuja (joiden lukumäärän on aina täsmättävä, sanoo vanha lentäjien sananlasku):

Tuuli Hypén
Matti Tanska
Pertti Jarla
Kari Kareinen
Vesa Vitikainen

I have spent this time paying my new hang gliding club the membership and towing fees for the rest of the year, and to the Finnish Aeronautical Association its membership fee, so I am written up in the official registry and thus covered by the aviation sports insurance.

In addition, I purchased a small and light so-called action camera, inexpensive to boot, as the model is being on sale as obsolete. My friends and acquaintances and all the other kind people who've chipped in each own about 1€ worth of that little gadget. I shall duct tape it onto the keel tube so I can record and play back the mistakes I make.

The instructor at the hang gliding club, Pekka Vartia, the first person to greet you when you contact the club, has told we'll begin to figure out the summer training schedules some time soon. Calm evening air is, they say, just the thing when repeating takeoffs and landings so many times the procedures get consistent.

My heartfelt thanks go to my new sponsors, who will have front seats to watch my ups and downs with this best of sports. (Always check to match the numbers of take-offs and landings, they say.)