Vanha koulu, tai, kuten meillä silloin sanottiin, koulu - Old school, or, as we used to say, school

Olin 1980-luvun lopussa mukana suuressa animaatioprojektissa. Minua opettivat työssään osaavat ammattilaiset. Työryhmämme koostui lahjakkaista, taitavista, luovista ihmisistä. Heistä kolmen tiedän jo jättäneen tämän maallisen vaelluksen. Jukka Murtosaaren, Sauli Rantamäen ja Walt Peregoyn muisto ei himmene mielestäni niin kauan, kuin omat aivoni pysyvät jonkinlaisessa kunnossa.

Se projekti ei koskaan toteutunut. Yhtiö kaatui, saimme 1990-luvun laman, mutta onnekkaasti sain jatkaa uusissa animaatioprojekteissa, jotka jopa toteutuivat, lähinnä siitä syystä, että aluksen ohjaimissa oli H. Paakkanen, yksi Suomen briljanteimmista taiteiden moniottelijoista.

Siihen aikaan piirrosanimaatiota kuvattiin filminauhalle. Viivatestejä varten oli VHS-nauhalle kuvaavia, kalliita kameralaitteistoja. Ensimmäiset tietokoneohjelmistot olivat vasta suunnittelijoidensa ajatuksissa (ostin siihen aikaan varsin hintavan Animac 2 -ohjelman Macintosh Performaani juuri viivatestejä varten). Ajat ovat muuttuneet, ja muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla.

Photoshopin ja Clip Studion työkaluilla saa varsin näpsäkästi pieniä animaationpätkiä luoduksi suhteellisen vähällä vaivalla. Jos jaksaa sisäistää sen ajatuksen, että kuvat on kuitenkin piirrettävä. Itse olen lähinnä huvittanut ystäviäni heidän merkkipäivinään tällaisilla lyhyillä loopeilla.

I participated in an animated film project of a grand scale in the late Eighties. I was being taught the ropes by most competent professionals. Our team consisted of many talented, skilled, creative people. Three of those people are no longer with us. The memory of Jukka Murtosaari, Sauli rantamäki and Walt Peregoy will shine bright in my mind as long as I have a somewhat functional brain.

The project never bore fruit. The company went bust, we were left with the Nineties economic recession. Luckily I was given the chance to continue on some new animation projects that did see daylight, mainly because the man in charge was H. paakkanen, one of our country's most brilliant multitalents in the field of arts.

Those days, hand-drawn animation was shot on film. For the pencil tests there were expensive dedicated camera equipment that stored the images on VHS tapes. The first computer software packages were hardly more than ideas in their creators' brains ( I did purchase at the time the rather pricey Animac equipment for my pencil tests). Times have changed, and will do so ever faster.

The tools in Photoshop and Clip Studio are quite handy in creating somewhat spiffy little animated snippets. If one is willing to deal with the fact that the images still need to be drawn, that is. I have mostly tried to amuse my friends with little animated cycles of the sort seen above.

Äänikirjoja pukinkonttiin!

Muistanette, miten olen aiemmin ollut niin tyytyväinen, kun saan kuvittaa kansia Finore -yhtiön ääni- ja e-kirjoihin? Tuo pieni putiikki on mukavimpia asiakkaitani, ehkä juuri siksi, että se on pieni putiikki.

Suuret konsernit, joiden maailmassa vallitsevat kovemmat lait, ulkoistavat palkkionmaksut ja sitten pieni freelance saa odotella pikkusummiaan kuukausimääriä turhaan. 

Näin ei ole tällaisten pienten yhteistyökumppanien kanssa. Kaikki hoituu ajallaan, ja sekä kuvittajalla että kuvittajan velkojilla on parempi mieli.

Siksi tykkään myös suositella, varsinkin näin joulunpyhien yhä lähestyessä, että tekisitte lahjaostoksia pieniltä yrittäjiltä. Finorelta tuli aikaisemmin tänä vuonna ulos jokunen Teuvo Pakkalan novellikokoelma. Kotimaista vanhan ajan tarinaa, kirjallisuuden historiaa!

2016: surullinen vuosi ja katse uuteen horisonttiin - a sad year and a look at the new horizon

Tämä vuosi tuntuu olleen täynnä uutisia niin julkisuuden henkilöiden kuolemista kuin myös omien tuttavien ja kollegojen edesmenemisistä. Kun vanhempiensakin terveyttä tarkkailee aina enemmän tai vähemmän levottomana, myös kuolema on useammin mielessä.

Kolme ja puoli vuotta sitten menetimme ystävän vakavaan sairauteen. Kaveri oli koiranystävä, ja hänen leskensä pyysi minua maalaamaan koristeeksi hautausuurnan kylkeen kaikki perheessä olleet koirat. Kuvaan tulivat myös ne, jotka olivat kuolleet ennen isäntäänsä.

Ystävämme uurna.
Our friend's urn.

Koska kuvitus- ja sarjakuvatyöt ovat olleet vuosi vuodelta heikommin tuottavia, olen myös ajatellut uusiin töihin ryhtymistä. Olen tekemässä varovaisia tiedusteluja hautausalalta, koska jollakin tapaa kuolema tuntuu antavan vähiten tilaisuutta joutua tekemisiin epärehellisyyden ja huijauksen kanssa, niitä olen nähnyt yli oman mittani työskennellessäni mainosalalla. Kuolema on meidän kaikkien edessä, hyvien ja huonojen ihmisten yhtälailla. Löysin myös kiinnostavaa aiheeseen liittyvää lukemista: Caitlin Doughtyn kirja Smoke Gets In Your Eyes on opettavainen ja viihdyttävä omaelämäkerrallinen kertomus krematoriotyöstä. 

Kartongista koottu pienoismalli mittakaavassa 1:10.
A scale model in cardboard.

Olen piirtänyt myös oman arkkumallin, jota vielä pyrin kehittämään edelleen, sekä tavallisen maahan hautaamisen kestäväksi että myös mahdollisimman krematorioystävälliseksi. Jahka jonain päivänä saan nikkaroitua mäntypuisen prototyypin valmiiksi, varaan sen itselleni tuntemattomassa tulevaisuudessa käytettäväksi, ja, jos samanlaista halutaan, rakentaisin toki tilauksesta muillekin. Itse suunnitellun tuhkauurnan muotoa vielä haudon päässäni. Myös sen aines olisi suomalainen puu.

This year seems to have been filled with news of deaths of celebrities and public figures, and also of acquaintances and colleagues who've passed away. Furthermore, when observing the health of one's own parents, with more or less uneasiness, death comes to mind more often.

Three and a half years ago we lost a friend to a grave illness. He was a dog lover, and his widow asked me to decorate his urn with a painting of all their dogs, also the ones that had died before their master.

As work in illustration and comics has been paying less and less each passing year, I have been thinking of a career change. I am gingerly probing the funeral business, the reason being death somehow seems to give the least opportunity for dishonesty and swindling; of those I have seen more than enough working in advertising. Death comes to us all, the good and the bad alike. I also found some interesting reading on the subject: Caitlin Doughty's book Smoke Gets In Your Eyes is an educational and entertaining self-biographical story about working at a crematory.

I have designed a coffin, which I still aim to develop to be practical for conventional burial as well as for cremation. When I manage to build the pinewood prototype, I'll reserve it for myself to use sometime in the unknown future, and should a similar coffin be asked for, I could build one bespoke. I am still pondering the design for an urn, the material of which would also be Finnish wood.