Toukokuisena lauantaiaamuna pakkauduin autoon ja ajoin Helsingistä Nummelaan. Nummelan Lentokeskus oli aamutoimissaan, koneita työnnettiin ulos halleista ja laitettiin valmiiksi päivää varten. Lentokeskuksen luokkahuoneen edustalle alkoi kerääntyä kurssilaisia, ja Mika Koski toivotti kaikki tervetulleiksi. Kuuntelimme Mikan tiiviin esitelmän purjelentämisen perusteista, ja pullakahvien jälkeen suunnistimme lentokentän toiseen päähän lähtöpaikalle. Iloinen polttariporukka oli vielä edellämme, ja odotellessamme toisenkin kaksipaikkaisen purjekoneen laskeutumista saimme nähdä, kuinka homma toimii lentokonehinauksessa.
Kymmentä oppilasta varten oli käytössä kaksi ASK-21 -purjelentokonetta opettajineen, ja ne meistä, jotka eivät olleet vuorossa päästä ohjaamoon, saivat juosta kiskomaan hinausköyden PIK-15 Hinun pyrstön takaa purjekoneen nokan alla olevalle hinauskytkimelle ja kannatella toista siipeä koneen lähtiessä hinaukseen. ASKiemme hinausten väliin kerääntyi jonoon yhä uusia yksipaikkaisia, ja Hinu-kuskilla oli jatkuvasti puuhaa.
Lounastimme lentokentän laidan Airhotelin ravintolassa. Seisovan lounaspöydän antimet olivat erinomaisen maistuvia, ja ainoa, mikä pidätti minua ahmimasta yli oman tarpeeni, oli ajatus edessä odottavasta ensilennosta purjekoneella. En pitänyt kovin todennäköisenä, että purjekoneen kyyti olisi sen ravistavampaa kuin muutkaan ilmailukokemukseni, mutta varmuuden vuoksi jätin jälkiruoka-tiramisun santsaamatta.
Iltapäivällä pääsin vihdoin pukemaan laskuvarjon selkääni: ensin sujahdettiin olkaimiin kuin selkäreppua pukiessa ikään, olkaremmien välille kiinnitettiin poikittain rintaremmi, ja lopuksi naksautettiin reisien ympäri alahihnat metallisolkiinsa ja kiristettiin kaikki melkein epämukavaksi, muttei aivan. ASK:n etuohjaamoon, oppilaan paikalle, kiivetään vasemmalta puolelta. Jalat lasketaan istuimen eteen, ja ohjaamon reunoista kiinnipitäen laskeudutaan alas penkille. Lantiovyöt kiinnitetään, sitten keskellä olevaan solkeen kiinnitetään jalkojen välistä kulkeva alahihna sekä olkahihnat, ja lopuksi taas kiristetään kaikki vyöt sen verran tiukaksi, ettei penkistä pääse mitenkään irti.
Selkäni takana opettaja Jyri Raivio selosti minulle, mistä päin ohjaamoa mikäkin hallintalaite löytyy, neuvoi sulkemaan ohjaamon kuomun oikein, ja opasti minut läpi lähtötarkastuksen. Polkimet (sivuperäsin) liikkuivat laidasta laitaan, ohjaussauva eteen ja taakse (korkeusperäsin) ja oikealta vasempaan (siivekkeet), kaikki näytti olevan kuin pitikin. Lentojarrut löytyivät vasemman käden vierestä, ja jarruvivun edestä keltainen pallo, joka on hinausköyden irroituskytkin. Edessäni olivat tärkeimmät mittarit: ilmanopeus, korkeus ja variometri, joka kertoo, ollaanko matkalla ylös vai alaspäin ja kuinka lujaa. Olin jo äärimmäisen tohkeissani. Hinauskoukkua kiinnitettiin jo, kohta lähdettäisiin lentämään!
Jyri nosti peukalonsa ylös merkiksi siivenkärkimiehelle, joka nosti koneen vaakasuoraan. Tästä hinauskoneen pilotti tiesi meidän olevan valmiita lähtöön, ja työnsi kaasun auki. Vauhti kiihtyi, rullasimme pääpyörän varassa pitkin kiitotietä opettajan pitäessä meidät oikeassa suunnassa sivuperäsimellä ja siivet vaakasuorassa ohjaussauvalla. Ja sitten jyrinä loppui. Pyörä oli irti maasta, me lensimme! Lensimme ilmassa, aurinko paistoi, edessä iloisenvärinen Hinu kiskoi meitä korkeammalle hiljalleen kaartaen.
(Jatketaan tuonnempana; töillekin on uhrattava oma aikansa.)
One saturday morning in May, I drove from Helsinki to Nummela. The Nummela Aviation Center was busy with its morning business, planes were being pushed out of the hangars and prepared for the day. A bunch of pupils gathered around the classroom door, and we were welcomed by Mika Koski, who gave us a quick bare-bones lesson on the basics of gliding, and after a cup of coffee we moved on to the starting place. There was a rowdy bunch of fellows having a bachelor party before us, and while we were waiting for our two-place sailplane to land we got to see how aerotowing works.
For ten pupils, we had two ASK-21 gliders with instructors, and those of us who were later in line for the cockpit, were running back and forth bringing the towline from the tail of the PIK-15 Hinu to the nosehook of the glider and lifting the wingtip up for the start. Between our takeoffs, the number of single-place sailplanes was growing, keeping the towpilot busy.
We had lunch in the restaurant of the local Airhotel. The buffet table offered excellent food, and the only thing that kept me from overeating was the thought of soon getting to fly a sailplane for the first time in my life. I didn't suspect the ride would be any shakier than my previous experiences in aviation, but nevertheless I abstained from a second helping of tiramisu.
In the afternoon, I finally got to don a parachute: first you put on the shoulder straps like a backpack, attach the front strap, and finally the ones around your thighs, tightening the harness so it's almost, but not quite, uncomfortable. You climb into the front cockpit, the student pilot's seat, of the ASK from the left side. You lower your feet in front of the seat, and holding onto the sides of the cockpit, ease yourself down. You attach the waist belts, then the belt between your legs snaps to the buckle in the middle, then the shoulder belts, and again everything is tightened so you can't get loose from the seat.
Behind my back, the instructor, Jyri Raivio, explained the cockpit layout and told how to close the plexiglas dome without breaking anything. Then for the pre-flight check: the rudder pedals moved freely from left to right, the control stick back and forth (elevator) and side-to-side (ailerons), exactly as they should. By my left hand I found the airbrake lever, and in front of it, a yellow ball, the towline release. In front of me were the crucial instruments: the airspeed indicator, the altimeter and the variometer to show whether we were going up or down and at what speed. I was already immensely excited. The towhook was being attached, soon we'd be flying!
Jyri held his thumb up for the wingman to raise the wintip from the ground. Seeing this, the towpilot knew we were ready for takeoff, and pushed the throttle open. Faster and faster, we rolled on the main wheel, the instructor keeping us on track with the rudder, and the wings level with the ailerons. Then the rumbling sound quit. The wheel was off the ground, we were aloft! We were flying, the sun was shining, the brightly colored Hinu was pulling us ever upward in a gentle turn.
(To be continued; there is work to be done in the meantime.)
Kymmentä oppilasta varten oli käytössä kaksi ASK-21 -purjelentokonetta opettajineen, ja ne meistä, jotka eivät olleet vuorossa päästä ohjaamoon, saivat juosta kiskomaan hinausköyden PIK-15 Hinun pyrstön takaa purjekoneen nokan alla olevalle hinauskytkimelle ja kannatella toista siipeä koneen lähtiessä hinaukseen. ASKiemme hinausten väliin kerääntyi jonoon yhä uusia yksipaikkaisia, ja Hinu-kuskilla oli jatkuvasti puuhaa.
Lounastimme lentokentän laidan Airhotelin ravintolassa. Seisovan lounaspöydän antimet olivat erinomaisen maistuvia, ja ainoa, mikä pidätti minua ahmimasta yli oman tarpeeni, oli ajatus edessä odottavasta ensilennosta purjekoneella. En pitänyt kovin todennäköisenä, että purjekoneen kyyti olisi sen ravistavampaa kuin muutkaan ilmailukokemukseni, mutta varmuuden vuoksi jätin jälkiruoka-tiramisun santsaamatta.
Iltapäivällä pääsin vihdoin pukemaan laskuvarjon selkääni: ensin sujahdettiin olkaimiin kuin selkäreppua pukiessa ikään, olkaremmien välille kiinnitettiin poikittain rintaremmi, ja lopuksi naksautettiin reisien ympäri alahihnat metallisolkiinsa ja kiristettiin kaikki melkein epämukavaksi, muttei aivan. ASK:n etuohjaamoon, oppilaan paikalle, kiivetään vasemmalta puolelta. Jalat lasketaan istuimen eteen, ja ohjaamon reunoista kiinnipitäen laskeudutaan alas penkille. Lantiovyöt kiinnitetään, sitten keskellä olevaan solkeen kiinnitetään jalkojen välistä kulkeva alahihna sekä olkahihnat, ja lopuksi taas kiristetään kaikki vyöt sen verran tiukaksi, ettei penkistä pääse mitenkään irti.
Selkäni takana opettaja Jyri Raivio selosti minulle, mistä päin ohjaamoa mikäkin hallintalaite löytyy, neuvoi sulkemaan ohjaamon kuomun oikein, ja opasti minut läpi lähtötarkastuksen. Polkimet (sivuperäsin) liikkuivat laidasta laitaan, ohjaussauva eteen ja taakse (korkeusperäsin) ja oikealta vasempaan (siivekkeet), kaikki näytti olevan kuin pitikin. Lentojarrut löytyivät vasemman käden vierestä, ja jarruvivun edestä keltainen pallo, joka on hinausköyden irroituskytkin. Edessäni olivat tärkeimmät mittarit: ilmanopeus, korkeus ja variometri, joka kertoo, ollaanko matkalla ylös vai alaspäin ja kuinka lujaa. Olin jo äärimmäisen tohkeissani. Hinauskoukkua kiinnitettiin jo, kohta lähdettäisiin lentämään!
Jyri nosti peukalonsa ylös merkiksi siivenkärkimiehelle, joka nosti koneen vaakasuoraan. Tästä hinauskoneen pilotti tiesi meidän olevan valmiita lähtöön, ja työnsi kaasun auki. Vauhti kiihtyi, rullasimme pääpyörän varassa pitkin kiitotietä opettajan pitäessä meidät oikeassa suunnassa sivuperäsimellä ja siivet vaakasuorassa ohjaussauvalla. Ja sitten jyrinä loppui. Pyörä oli irti maasta, me lensimme! Lensimme ilmassa, aurinko paistoi, edessä iloisenvärinen Hinu kiskoi meitä korkeammalle hiljalleen kaartaen.
(Jatketaan tuonnempana; töillekin on uhrattava oma aikansa.)
One saturday morning in May, I drove from Helsinki to Nummela. The Nummela Aviation Center was busy with its morning business, planes were being pushed out of the hangars and prepared for the day. A bunch of pupils gathered around the classroom door, and we were welcomed by Mika Koski, who gave us a quick bare-bones lesson on the basics of gliding, and after a cup of coffee we moved on to the starting place. There was a rowdy bunch of fellows having a bachelor party before us, and while we were waiting for our two-place sailplane to land we got to see how aerotowing works.
For ten pupils, we had two ASK-21 gliders with instructors, and those of us who were later in line for the cockpit, were running back and forth bringing the towline from the tail of the PIK-15 Hinu to the nosehook of the glider and lifting the wingtip up for the start. Between our takeoffs, the number of single-place sailplanes was growing, keeping the towpilot busy.
We had lunch in the restaurant of the local Airhotel. The buffet table offered excellent food, and the only thing that kept me from overeating was the thought of soon getting to fly a sailplane for the first time in my life. I didn't suspect the ride would be any shakier than my previous experiences in aviation, but nevertheless I abstained from a second helping of tiramisu.
In the afternoon, I finally got to don a parachute: first you put on the shoulder straps like a backpack, attach the front strap, and finally the ones around your thighs, tightening the harness so it's almost, but not quite, uncomfortable. You climb into the front cockpit, the student pilot's seat, of the ASK from the left side. You lower your feet in front of the seat, and holding onto the sides of the cockpit, ease yourself down. You attach the waist belts, then the belt between your legs snaps to the buckle in the middle, then the shoulder belts, and again everything is tightened so you can't get loose from the seat.
Behind my back, the instructor, Jyri Raivio, explained the cockpit layout and told how to close the plexiglas dome without breaking anything. Then for the pre-flight check: the rudder pedals moved freely from left to right, the control stick back and forth (elevator) and side-to-side (ailerons), exactly as they should. By my left hand I found the airbrake lever, and in front of it, a yellow ball, the towline release. In front of me were the crucial instruments: the airspeed indicator, the altimeter and the variometer to show whether we were going up or down and at what speed. I was already immensely excited. The towhook was being attached, soon we'd be flying!
Jyri held his thumb up for the wingman to raise the wintip from the ground. Seeing this, the towpilot knew we were ready for takeoff, and pushed the throttle open. Faster and faster, we rolled on the main wheel, the instructor keeping us on track with the rudder, and the wings level with the ailerons. Then the rumbling sound quit. The wheel was off the ground, we were aloft! We were flying, the sun was shining, the brightly colored Hinu was pulling us ever upward in a gentle turn.
(To be continued; there is work to be done in the meantime.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti