Vihervaaraan - to Green Gables

Koska olen sisäsyntyisesti vanhanaikainen ja helposti houkutettavissa nostalgisiin mielikuvitusmatkoihin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin en ollut vielä syntynyt, olin iloinen tilaisuudesta saada tehdä kansikuvitus Finore Oy:n äänikirjaan Annan Nuoruusvuodet. Lucy M. Montgomeryn kirjat ovat olleet hyllyssämme aina, kuuluen vaimoni lasten- ja nuortenkirjakokoelmaan.

Tämän ensimmäisen opuksen kansikuva sai siinä määrin suopeaa palautetta tilaajalta, että myös seuraavat kolme Anna-kirjaa tulevat työn alle tulevaisuudessa. Ja tällä näkymin yhteistyön suunnitellaan jatkuvan.

Innately old-fashioned and easily lured to nostalgic fantasies about the good olden days, when I was not yet born, I was happy for the chance to illustrate the Finnish audiobook Anne of Green Gables. The books of L. M. Montgomery have always had a home in our bookshelves, in my wife's collection of books for children and the young.

The client feedback on this first cover was so positive, that I'll do the next three covers in the future, and I am looking forward to working with these audio- and e-book publishers.

Mielenilmaus (Tänään olen poliittinen)

Sain mielestäni mainion idean muutamia viikkoja sitten, kun kuuntelin uutisia kaivosbisneksestä maassamme. Yhtiö voisi ilmeisesti yhtä hyvin olla mikä tahansa niistä, jotka kaivostoimintaa harjoittavat, mutta Dragon oli siinä vaiheessa hiukan enemmän framilla. Ajattelin tarjota piirtämääni pilakuvaa julkaistavaksi, mutta koska on taloja, joihin en mene asioimaan ihan periaatteesta, ja toisia, jotka eivät ole reagoineet millään tavalla tarjoamaani kuvaan (ja kolmansia, joilta en kehtaisi pyytää rahaa), laitan piirroksen tähän. Omiin nimiin.

Meanwhile, in the Mechanics Dept.

No niin. Töitä riittää, mutta hyvä niin, koska palkkarahoille, sitten, kun ne ehtivät pankkiin, tulee hyvää käyttöä.

Vaihdoin talvirenkaat auton alle, koska varoittelivat lumisateista ja sensemmoisista. Samalla vilkaisin ojanpuolen takaripustusta, joka oli pitänyt pientä ääntä ja tuntui epätavallisen kovalta ajettaessa kuoppien yli. No sehän oli tietenkin iskunvaimennin, joka oli pettänyt kierrejousen alta, ja nyt ajellaan vielä varovaisesti palikkakauppaan, mistä tarpeellisten varaosien pitäisi löytyä.

Hahmottelin stressirentoutusharjoitukseksi allaolevan maahisen.

Lots of work, which is a good thing, because the pay will be put to good use.

I just changed winter tires under the car, after hearing warnings about snowfall and some such. While at it, I took a look at the rear suspension, which had made some noise and felt unusually hard over potholes. What do you know: a shock absorber had failed under the coil spring. Next drive will be to the parts store, to find the necessary replacements.

So, to relieve the stress, I doodled the gremlin hereunder.

Sairaspäivä

Syksy ja flunssa. Ei siitä sen enempää, koska kaikilla on; mutta sunnuntaina tuntui siltä, että tänään ei onnistu oikeiden töiden teko. Joten lähdin tutkimusretkelle vanhojen elokuvien mattemaalausten maailmaan. Ja katseltuani hetken osaajien töitä, päätin kokeilla joutilasta kuvankäsittelyä. Muutaman tunnin puuskittaisen touhuamisen myötä voin nyt näyttää kuvan ja sen lähtökohdan. Ikkunasta valokuvattu tunnistamaton koiraihminen sai kadota kuvasta, kuva-alaa jatkettiin sivuillepäin ja Itämeren tsunamin heittämä kalastusvene lisättiin tuonne metsään, joka sekin oli rajautunut alkuperäisestä kuvasta pois. Sen verran hauskaa, että luulen treenaavani lisää joskus, kun on vapaata aikaa. Olisihan tuossakin vaikka kuinka viilattavaa, mutta heitän sen nyt pois, tehdäkseni parempaa toisella kerralla.

Luonnoskirjasta - Sketchbook stuff

En oikeastaan käytä oikeita "luonnoskirjoja": nurkissani on sekalaisia muistilehtiöitä, niissä harvoin näkyy päiväyksiä, monet hahmotelmat on piirretty tulostimen vierestä napatulle kopiopaperiarkille.

Tälle A4-arkille työkeikan jälkilämmössä syntyneet kuvat saivat innoituksensa kahdelta suunnalta: Pertti Jarlalla on se kilpa-autoprojektinsa, jota pidän loistavana ideana, ja Ossi Hiekkala näytti linkin Howard Pylen luonnoksiin vanhoilta hyviltä ajoilta.

Autoilla tässä kuvassa ei ole oikeita malleja tosielämässä: kaikki on vain muistinvaraisesti raapaistu paperille. Se tuntui sillä hetkellä mukavalta ajanvietteeltä. En myöskään viitsinyt etsiä valokuvia legendaarisesta Colin Chapmanista, jonka virtaviivainen nenä hallitsi kilparatojen varikkoalueita 1960-luvulla.

I don't really use "sketchbooks" as such: I have random notebooks scattered around, the sketches are seldom dated, many are drawn on a sheet of  paper grabbed from the pile beside the printer.

The images on this A4 size sheet got their inspiration from two sources: Pertti Jarla has his project on racing cars, which I think is a brilliant idea, and Ossi Hiekkala showed the link to Howard Pyle's sketches from the olden days. 

These cars have no real-life counterparts: everything was scribbled on paper from memory, to cool down after an illustration gig. Nor did I care to look for photo reference on the legendary Colin Chapman, whose streamlined nose reigned over the racing paddocks back in the Sixties.

Joka kymmenes vuosi - Every ten years pt.3

Anteeksi pitkä poissaolo: olin töissä. No niin, mihin jäinkään?

Tosiaan: ensimmäinen ilmaannousu purjekoneella toukokuussa. Kone oli ASK-21 OH-768, joka Nummelassa tunnetaan nimellä "Tenu". Opettaja Jyri Raivio ohjasi takaistuimelta, minä seurasin ohjainten liikkeitä varpaat polkimilla ja sormenpäät ohjaussauvalla. 

"Pidätkö sinä vastaan siellä?"

"Yritin pitää hinauskoneen suoraan edessä ja horisontin tasalla, niinkuin sanoit."

"Irrota vähäksi aikaa, kokeillaan sitten korkeammalla ohjausliikkeitä."
Irrotin otteeni sauvasta ja pidin kengänkärkiäni ylhäällä polkimilta. Hinu kiskoi meitä korkeammalle, viiteensataan metriin, ja irrotimme hinausköyden. Kaarsimme vasempaan, Hinu palasi takaisin kiitoradan päähän hakemaan seuraavaa purjekonetta narun päähän.

Suljin tuuletusikkunaruudun, joka oli ollut auki koko hinauksen ajan, jotta kuulisin paremmin, mitä opettajallani oli sanottavana. "Tällä puolella oli äsken pientä nostoa, niitä purjelennossa juuri haetaan. Variometri näyttää, miten lujaa ollaan menossa ylös- tai alaspäin." Mittarin viisari nousi kahteen ja puoleen, sitten kolmeen, neljään metriin sekunnissa. Opettaja kallisti koneen äkkiä vasemmalle siivelle ja polkaisi vasenta sivuperäsintä, jotta kaartaisimme takaisin eikä nouseva ilma karkaisi meiltä. Kiersimme kehää, lämpimän ilmapatsaan nostaessa meitä korkeammalle. 

"Nummelassa ei saa nousta yli 1100 metrin Helsinki-Vantaan lentoaseman liikenteen takia. Ja tuolla, missä näet tuon sähkölinjan, on meidän alueemme raja. Sitä ei sovi ylittää." Nyökkäsin päätäni. Jätimme noston, ja lensimme eteenpäin, kenttäalueen ulkopuolelle. "Nyt kokeillaan vähän ohjainten toimintaa. Kaarra vasempaan." Kallistin konetta vasemmalle ohjaussauvalla, ja tunsin, miten vasen poljin painui alaspäin opettajan käyttäessä sivuperäsintä. "Kun kone on kallistettu, keskitä sauva, pidetään kaarto ihan polkimilla kohdallaan. Kuula pitää pitää keskellä, tai tuo virtausta näyttävä langanpätkä, joka on kiinni kuomun ulkopinnassa. Senhän kai tiedät, että ne käyttäytyvät eri tavalla; jos kuula on vasemmalla, lanka osoittaa oikealle, ja silloin annetaan vasenta jalkaa."

Kokeilimme muutamia kaartoja vasemmalle ja oikealle, suoraa lentoa ja korkeusperäsimen vaikutusta nopeuteen. "Mennään hetki suoraan. Korkeutta on enää neljäsataa, liitytään laskukierrokseen. Minä ilmoitan radiolla." Tulimme laskukierroksen myötätuuliosalle, ja opettaja otti koneen hallintaansa. "Nyt meillä on reilusti korkeutta, että päästään kiitotielle, jarruilla pidetään liukukulma sopivana." Sininen kahva vasemmalla puolellani liikkui taaksepäin, jarrut nousivat esiin siiven pinnasta ja tunsin meidän laskeutuvan nopeammin. Kiitotien pää läheni hyvää vauhtia, ja kun melkein olimme maanpinnalla, opettaja veti sauvaa taapäin ohjaten meidät kevyesti laskuun. Pääpyörä kosketti maata, sitten kannus, jarrut avattiin kokonaan, ja kone rullasi kevyesti lähelle lähtöpaikkaa.

Olin koukussa. Kerron myöhemmin, miten juttu jatkuu.

Pardon the long absence: I've been at work. Now, where was I?

Oh, right: the first takeoff in a sailplane in May. The glider, an ASK-21 OH-768 is known by the nickname "Tenu" in Nummela. The instructor, Jyri Raivio, piloted from the back seat, I was following the controls with my toes on the rudder pedals and fingertips on the stick.

"Are you resisting on the controls?"
"I was trying to keep the towplane straight ahead and on the horizon, like you'd said."
"Let go for a while, we'll try the controls a little higher up."
I let go of the stick and lifted my toes up. The Hinu kept pulling us higher, up to five hundred meters, and we released the towline. We banked left, the Hinu returning to the end of the runway to pick up the next tow.

I slid shut the little windowpane that had been open through the tow to hear better what my instructor was saying. There was a little lift on this side a minute ago, that's what we always look for in gliding. The variometer indicates how fast we are going up or down." The needle bounced up to two-and-a-half, then to three, four meters per second. The instructor banked hard left and pushed the left rudder, so we'd turn back and not miss the rising air, We circled around, the warm air column lifting us higher.

"You can't get above 1100 meters in Nummela because of the traffic around Helsinki-Vantaa airport. And over that high-tension line is the limit of our area, not to be crossed." I nodded. We left the thermal and flew on, outside the airfield area. "Now, let's try how the controls work. Turn left." I banked the glider to the left with the control stick, and felt the left pedal being pushed down by the instructor. "When banked, center the stick and we can keep the turn with the rudder alone. Keep the ball centered, as well as that piece of string in front of you. I guess you know they behave differently; if the ball moves left, the string moves right, and you have to use left rudder."

We tried some left and right turns, straight and level flight and how the elevator affects airspeed. "Let's fly straight for a minute. We only have four hundred meters altitude left, we'll join the landing pattern." We entered the tailwind leg of the pattern, and the instructor took control. "We have plenty of altitude for reaching the runway, we can adjust the glide angle with the brakes." The blue handle on my left moved back,  the airbrakes popped out of the wing and I felt us descending faster. The end of the runway got closer fast, and when we were almost touching the ground, the instructor pulled back on the stick steering us lightly to land. The main gear touched down, then the tailwheel, the brakes full open we rolled on near where we had started.

I was hooked. I'll let you know how this goes on.

Joka kymmenes vuosi - every ten years, pt. 2

(Tottumattomana tulin tuhonneeksi edellisen suomenkielisen päivitykseni, kun virittelin kasaan englanninkielisen version sen päälle. No, sattuuhan näitä. Tässä kuitenkin jatkoa: olemme siis uudella vuosikymmenellä keväässä 2012.)

Toukokuisena lauantaiaamuna pakkauduin autoon ja ajoin Helsingistä Nummelaan. Nummelan Lentokeskus oli aamutoimissaan, koneita työnnettiin ulos halleista ja laitettiin valmiiksi päivää varten. Lentokeskuksen luokkahuoneen edustalle alkoi kerääntyä kurssilaisia, ja Mika Koski toivotti kaikki tervetulleiksi. Kuuntelimme Mikan tiiviin esitelmän purjelentämisen perusteista, ja pullakahvien jälkeen suunnistimme lentokentän toiseen päähän lähtöpaikalle. Iloinen polttariporukka oli vielä edellämme, ja odotellessamme toisenkin kaksipaikkaisen purjekoneen laskeutumista saimme nähdä, kuinka homma toimii lentokonehinauksessa.

Kymmentä oppilasta varten oli käytössä kaksi ASK-21 -purjelentokonetta opettajineen, ja ne meistä, jotka eivät olleet vuorossa päästä ohjaamoon, saivat juosta kiskomaan hinausköyden PIK-15 Hinun pyrstön takaa purjekoneen nokan alla olevalle hinauskytkimelle ja kannatella toista siipeä koneen lähtiessä hinaukseen. ASKiemme hinausten väliin kerääntyi jonoon yhä uusia yksipaikkaisia, ja Hinu-kuskilla oli jatkuvasti puuhaa.

Lounastimme lentokentän laidan Airhotelin ravintolassa. Seisovan lounaspöydän antimet olivat erinomaisen maistuvia, ja ainoa, mikä pidätti minua ahmimasta yli oman tarpeeni, oli ajatus edessä odottavasta ensilennosta purjekoneella. En pitänyt kovin todennäköisenä, että purjekoneen kyyti olisi sen ravistavampaa kuin muutkaan ilmailukokemukseni, mutta varmuuden vuoksi jätin jälkiruoka-tiramisun santsaamatta.

Iltapäivällä pääsin vihdoin pukemaan laskuvarjon selkääni: ensin sujahdettiin olkaimiin kuin selkäreppua pukiessa ikään, olkaremmien välille kiinnitettiin poikittain rintaremmi, ja lopuksi naksautettiin reisien ympäri alahihnat metallisolkiinsa ja kiristettiin kaikki melkein epämukavaksi, muttei aivan. ASK:n etuohjaamoon, oppilaan paikalle, kiivetään vasemmalta puolelta. Jalat lasketaan istuimen eteen, ja ohjaamon reunoista kiinnipitäen laskeudutaan alas penkille. Lantiovyöt kiinnitetään, sitten keskellä olevaan solkeen kiinnitetään jalkojen välistä kulkeva alahihna sekä olkahihnat, ja lopuksi taas kiristetään kaikki vyöt sen verran tiukaksi, ettei penkistä pääse mitenkään irti.

Selkäni takana opettaja Jyri Raivio selosti minulle, mistä päin ohjaamoa mikäkin hallintalaite löytyy, neuvoi sulkemaan ohjaamon kuomun oikein, ja opasti minut läpi lähtötarkastuksen. Polkimet (sivuperäsin) liikkuivat laidasta laitaan, ohjaussauva eteen ja taakse (korkeusperäsin) ja oikealta vasempaan (siivekkeet), kaikki näytti olevan kuin pitikin. Lentojarrut löytyivät vasemman käden vierestä, ja jarruvivun edestä keltainen pallo, joka on hinausköyden irroituskytkin. Edessäni olivat tärkeimmät mittarit: ilmanopeus, korkeus ja variometri, joka kertoo, ollaanko matkalla ylös vai alaspäin ja kuinka lujaa. Olin jo äärimmäisen tohkeissani. Hinauskoukkua kiinnitettiin jo, kohta lähdettäisiin lentämään!

Jyri nosti peukalonsa ylös merkiksi siivenkärkimiehelle, joka nosti koneen vaakasuoraan. Tästä hinauskoneen pilotti tiesi meidän olevan valmiita lähtöön, ja työnsi kaasun auki. Vauhti kiihtyi, rullasimme pääpyörän varassa pitkin kiitotietä opettajan pitäessä meidät oikeassa suunnassa sivuperäsimellä ja siivet vaakasuorassa ohjaussauvalla. Ja sitten jyrinä loppui. Pyörä oli irti maasta, me lensimme! Lensimme ilmassa, aurinko paistoi, edessä iloisenvärinen Hinu kiskoi meitä korkeammalle hiljalleen kaartaen.

(Jatketaan tuonnempana; töillekin on uhrattava oma aikansa.)

One saturday morning in May, I drove from Helsinki to Nummela. The Nummela Aviation Center was busy with its morning business, planes were being pushed out of the hangars and prepared for the day. A bunch of pupils gathered around the classroom door, and we were welcomed by Mika Koski, who gave us a quick bare-bones lesson on the basics of gliding, and after a cup of coffee we moved on to the starting place. There was a rowdy bunch of fellows having a bachelor party before us, and while we were waiting for our two-place sailplane to land we got to see how aerotowing works.

For ten pupils, we had two ASK-21 gliders with instructors, and those of us who were later in line for the cockpit, were running back and forth bringing the towline from the tail of the PIK-15 Hinu to the nosehook of the glider and lifting the wingtip up for the start. Between our takeoffs, the number of single-place sailplanes was growing, keeping the towpilot busy.

We had lunch in the restaurant of the local Airhotel. The buffet table offered excellent food, and the only thing that kept me from overeating was the thought of soon getting to fly a sailplane for the first time in my life. I didn't suspect the ride would be any shakier than my previous experiences in aviation, but nevertheless I abstained from a second helping of tiramisu.

In the afternoon, I finally got to don a parachute: first you put on the shoulder straps like a backpack, attach the front strap, and finally the ones around your thighs, tightening the harness so it's almost, but not quite, uncomfortable. You climb into the front cockpit, the student pilot's seat, of the ASK from the left side. You lower your feet in front of the seat, and holding onto the sides of the cockpit, ease yourself down. You attach the waist belts, then the belt between your legs snaps to the buckle in the middle, then the shoulder belts, and again everything is tightened so you can't get loose from the seat.

Behind my back, the instructor, Jyri Raivio, explained the cockpit layout and told how to close the plexiglas dome without breaking anything. Then for the pre-flight check: the rudder pedals  moved freely from left to right, the control stick back and forth (elevator) and side-to-side (ailerons), exactly as they should. By my left hand I found the airbrake lever, and in front of it, a yellow ball, the towline release. In front of me were the crucial instruments: the airspeed indicator, the altimeter and the variometer to show whether we were going up or down and at what speed. I was already immensely excited. The towhook was being attached, soon we'd be flying!

Jyri held his thumb up for the wingman to raise the wintip from the ground. Seeing this, the towpilot knew we were ready for takeoff, and pushed the throttle open. Faster and faster, we rolled on the main wheel, the instructor keeping us on track with the rudder, and the wings level with the ailerons. Then the rumbling sound  quit. The wheel was off the ground, we were aloft! We were flying, the sun was shining, the brightly colored Hinu was pulling us ever upward in a gentle turn.

(To be continued; there is work to be done in the meantime.)

Every ten years, part 1

I have told about how highly I esteem aeroplanes, those flying machines of the air, that offer us earthbound humans a chance to taste something better than slavery to the gravity. I'll elaborate in this and a couple following posts.

A little personal history:

In the 1990s I joined a hang-gliding club, and for a couple of years I practised flying suspended under a glider and towing others to the air by means of a snowmobile. With Agur Fuga, LaMouette Atlas 16, and Airwave Magic 4 gliders I collected an hour and 47 minutes of airtime, on 52 tows. This tells something about the procedures of training back then: in the beginning, the student pilot was towed with a short length of rope at the height of about ten meters, for thirty seconds to two minutes at a time. My instructors, Hannu Laitinen and Eero Loponen taught in a way that even the thickest student pilot could learn. I remember those lessons with gratitude. Working freelance being uncertain, and the economic recession getting ever deeper, I sold my second-hand glider and harness, not being able to afford even a tankful of gasoline for the drive to the flying sites.

At the turn of the millennium, a married man, I hopefully tried to return to aviation, when the Mäntsälä Aviation Club was inviting the curious to learn to fly ultralight aircraft. Jorma Mäntyharju taught me on a Comco Ikarus C42 for four flights, 2h 25min altogether, from the Hyvinkää airfield in 2001. Then another blow came, freelance gigs drying up and the iron grip of the economic reality squeezing the less successful (i.e., poor little me) out of the game. I also had to accept the fact that a grown-up 90 kilogram pilot is not really ideally sized for an ultralight.

I had already abandoned all hope, when Torbjörn Bengtström, an instructor at the club, called me up one summer day, telling about a student having cancelled a lesson at the last minute. "Can you get yourself over here at the Malmi airport sometime soon?" I was standing at the bus stop for the local gen-av airport in less time than it takes to read these lines. I got to sit on the student seat for those thirty-plus minutes we circled above Helsinki area, trying to memorize that feeling, the sun, the seagulls over the waves. I thanked Benkku for his kindness and returned home, not booking any more lessons, not continuing with a hobby that I so painfully clearly couldn't afford.

On this May 1st, we drove out to see my lovely wife's childhood summer vacation surroundings around the town of Lohja. After lunch, we drove to have a look at nearby Nummela airfield, because... well, because it was there. A multicolored PIK-15 Hinu was towing white sailplanes up to the sky, and I was craning my neck upwards watching those wonderful flying machines. The Hinu stopped by the hangar after the last of the gliders was up, and the towpilot Jari Siltala came to introduce himself. "A fine day, a real flying weather! You familiar with sailplanes?" Well, no, but do tell us more...

At home, having thought about the matter overnight and casting claculatedly suppliant looks at my lovely wife, I went and signed up for a one-day introductory course of sailplane gliding. I said "It's only 160 Euros, and some people we know would blow that much on a single night out!" Of course, we knew the logic behind such introductory offers: like drug dealers, the people at the flyingf club were confident that after a day at the airfield I'd dig deep in my pockets for a full SPL course. But I had flown already years ago, so some degree of immunity already existed. Anyway, after getting a taste for flying, no other pastime will offer quite such enjoyment.

(End of part 1, more in near future...)

Upseeri ja kentelmanni seikkailee - Mannerheim: Lost Years

Taas yksi kansikuva tuli tehtyä. Ja äkisti työn viimeisellä viikolla koko kuva pistettiin uusiksi, mutta se on tällä kertaa enimmäkseen hyvä asia. Siinä sivussa olen kuvittanut koulukirjan lisämateriaaleja, suomentanut sarjakuvaa ja käynyt Tampereella.

Juri Nummelin on toimittanut kokoon jälleen yhden seikkailunovellikokoelman, nyt teemana ja keskipisteenä on Carl Gustav Emil Mannerheim, yksi Suomen historian nimekkäimpiä henkilöitä, ja mielipiteitä jyrkästikin jakanut sotahommien ammattilainen. Näissä tarinoissa vain kuvataan tapahtumia, joita ei ole kirjattu viralliseen historiaan, kosketellen yliluonnollista ja luonnotontakin. Kirja on tulossa ulos kustantaja Turbatorin tietojen mukaan kesäkuun kuudes päivä, olkaa valmiina!

Another cover illustration got done, changing pretty much completely during the last days of the process. It got better, by the way. The short story collection is all about C. G. E. Mannerheim, and the times before he led the Finnish military forces during the years of the World War II. You can not find these stories in the accepted canon: according to the biographers, the young officer in the Czarist Russian army never encountered otherworldly or supernatural beings. What do they know?

Hard Science Fiction will blow your mind!

Työn ilo on aina positiivinen asia meillä, joiden liksat tavallisesti eivät suuruudellaan päätä huimaa. Tällä kertaa sain pöydälleni kansikuvituksen Markku "M. G." Soikkelin tieteisromaaniin Kadonneitten kaupunkien kronikka. Kirjaa lukematta, mutta minulle lähetettyä takakansiblurbin luonnosta hyväkseni käyttäen tekaisin muutamassa päivässä omasta mielestäni aika onnistuneen näkymän kahtiajakaantuneeseen maailmaan, jossa kirja kertoo meidän saavan lähitulevaisuudessa elää ( ja jossa monin paikoin elämme jo nyt). Huipputeknologiaa ja hökkeleitä, virtuaalitodellisuutta ja henkiinjäämiskamppailua. Tuskin maltan odottaa, että kirja saadaan ulos painosta ja ahnaisiin kätösiini.

"M G Soikkelin Kadonneitten kaupunkien kronikka on ensimmäinen 
kansainväliset mitat täyttävä suomalainen aito kovan scifin romaani."
-Harri Kumpulainen

I have just delivered another cover illustration, this time for M.G. Soikkeli's first science fiction novel for Turbator, and my first science fiction cover for them. My briefing was sparse, but told me all the essentials. Ruins of the war-torn European continent and shimmering multinational high-tech virtual playgrounds are worlds apart, and yet connected, in this "hard SF" adventure. I can hardly wait for the book to come out.

Kolme päivää Mikkelissä - Trois jours a St-Michel

En tiedä miksi, mutta en koskaan ole kokenut Mikkelin kaupunkia erityisen vieraaksi tai tuntemattomaksi. Sitä se kuitenkin minulle on: olen elämäni aikana käynyt tuossa eteläisen Savon pääkaupungissa - anteeksi, maakuntakeskuksessa - vain parisen kertaa. Nyt vietin kaupungissa, tai enemmänkin sen lähiseudulla, kolme päivää, kun vierailevana opettajana kerroin sarjakuvista Otavan opistolla (Otava sijaitsee pätkän matkaa lounaaseen itse Mikkelin kaupungista).

Oppilaat tietenkin huijasivat minut puhumaan omiani, koska pitivät viekkaasti suunsa kiinni aina tiedustellessani, oliko kellään kysyttävää. En lähtisi pokeripöytään heistä yhdenkään kanssa. Sain kuitenkin toteutettua yhden asian, joka kuului alunperinkin tavoitteisiini: joka päivä piirrettiin jonkin aikaa elävästä mallista. Koska mallia ei ollut erikseen palkattu, vuorottelimme oppilaitten kanssa luokan edessä,  poseeraten sen, minkä lihakset kestivät: "Eläkeläinen on mätkähtänyt päälle törmäävän auton konepellille", ja kahden minuutin jälkeen vaihto: "autonkuljettaja pui nyrkkiä sivuikkunastaan" ja "ensihoitajat kantavat eläkeläisen ambulanssiin". Jouduin tietenkin itse käsikirjoittamaan sketsin, oppilaitten hiljaisuuden takia. Kuvia sentään syntyi.

Ehkä vielä joskus opetan uudestaan. Tämä kerta ei ollut erityisen tuskallinen.

Je ne sais pas pourquoi, mais je n'ai jamais senti que la ville St-Michel me soit particulièrement étrange ou inconnu. Pourtant, elle me l'est:  je n'ai pas vu cette capitale de la région Sud-Savonaise que deux - trois fois toute ma vie. Cette fois, j'y ai passé trois jours, quand j'étais visiteur-prof de la bande dessinée, au collège d'Otava, un bout de chemin vers sud-ouest de la ville même. (mes amis francophones vont sûrement me corriger si je me trompe de comment cela s'appelle en francais, un "Folk High School").


Les étudiants ont triché: je suis convaincu qu'ils savent déjà tout ce qu'il faut pour faire de la BD, mais comme tous les finlandais, ils sont restés en silence. Je ne conseille pas à jouer une partie de cartes avec ces gamins et gamines. Une chose j'ai pu réaliser, de toute facon: pour une ou deux heures  tous les jours, on a croqué un tas de petits dessins, un de nous posant devant les autres. On a presque fait de petits tableaux-vivants pour un accident de route, jouant le rôle, par éxample, d'un motoriste, une victime d'accident et l'équipage d'ambulance, chacun à son tour. J'étais obligé à créer le scénario, à cause des bouches cousues des autres... mais au moins, ils ont dessiné.


Qui sait, je vais peut-être retourner un jour: c'était pas mal , être m'sieur le professeur.

I don't know why, but I've never felt the town of Mikkeli as particularly alien or foreign, although I've seen the capital of South Savo region only a couple of times in my life. This time I spent three days there, teaching the basics of comics in the Otava Folk High School some little distance southwest of the town proper.

The students cunningly tricked me into doing most of the talking, by keeping quiet every time I asked "Any questions? Any at all?" I do not believe a friendly game of cards with these kids would be highly profitable. Anyway, I did get one thing done that was in my original plan: every day we made sketches from a live model for an hour or two. We hadn't got a professional model, so we took turns posing for the others. There was even a little play, where two of us were cast as an old geezer hit by a car, the driver shaking his fist and the paramedics carrying the poor victim on a stretcher. I had to think up the plot alone, for my class kept quiet. But at least they drew pictures on paper.

I might yet return for short teaching gigs, as this time was not all that painful.

Jännitystä ja joutoaikaa

Harri Raittiin ja Boris Hurtan yhteistyön tulos, seikkailu(vaiko ehkä veijari- tai jännitys-?)romaani Isänmaan Nyrkki on tulossa ulos Turbatorilta helmikuussa. Sain kansikuvan lähtemään - vaihteeksi - ajallaan. Jotta tiedätte, minkänäköistä opusta lähdette ensi kuussa jäljittämään kirjakaupoista tai netin rajattomilta markkinoilta, tässä taas pikku maistiainen tuosta kuvituksesta.

Heti kohta pistettyäni kuvan lähtemään Turkuun, sain nähdäkseni ensimmäiset brieffaukset seuraavaan sarjakuvakeikkaan. Tämä alkaa vauhdilla, on oltava ripeä ensimmäisten luonnosten kanssa: asiakas kuulemma varaa kirjapainoa helmikuun kolmannelle päivälle.

Taannoin vilkaisin kotvasta aikaa myös sarjakuvanharrastajien Kvaak.fi -sivuille, missä väki keskustelee aika ajoin enemmän tai vähemmän kiihkeään sävyyn sarjakuvista, niiden merkityksestä, viihdyttävyydestä ja muista ominaisuuksista. Jostain syystä olen huvitellut lukemalla esim. otsikon "Mitä on vaikea piirtää?" takaa aukeavia piirtäjien jurnutuksia. Milloin on vaikeata piirtää kenkiä tai kamiinoita, milloin taas eläimiä tai ihmisiä. Eräs nuori (otaksun) piirtäjä valitteli vaikeuksia moottoripyörän kanssa, etenkin, jos pyörässä on kaksi päällä. Eihän tuollaista voi vastustaa.

Tietenkään pyörä ei ole minkään tunnetun merkkinen, moottorin ja hallintalaitteiden yksityiskohdat olisi pengottava esiin ja hiottava tunnistettavaan muotoon, mutta kuvittelisin tuosta jo hahmottuvan jonkinoloisen prätkän. Tiedostan myös, että maassamme on lukuisa määrä moottoripyöräilyn harrastajia, jotka osaavat piirtää  paljon parempia moottoripyöriä, jopa niin, että kuvasta havaitsee, esittääkö se Nortonia vai Kawasakia. Mutta koska kukaan ei määrittänyt tarkemmin, eikä tästä palkkaa makseta, tein tuon joutohetkenäni.